Yksinäinen ja onnellinen

Mä olen harvoin kateellinen mutta yhdestä asiasta olen: aidosta sielunkumppanuusystävyydestä.

Aina, kun blogeissa tai somessa tai elävässä elämässä (voi hääsesonki!) tulee vastaan kertomuksia bestiksistä, kyynelehtiviä kaasoja ja morsiamia ynnä muuten vaan ystävistään nauttivia ihmisiä, niin mua vähän kirpaisee sisältä. Alan käydä läpi tuntemiani ihmisiä ja miettiä, voisiko joku heistä olla minulle se ykköslempparityyppi. Rustailen avautumisia Uusiin Ystäviin ja perustan frendiryhmiä erilaisiin tarkoituksiin.

Sitten unohdan koko jutun.

Lapsena mulla oli aina paras kaveri koulussa, mutta useimmiten kanssakäyminen tämän kanssa rajoittui nimenomaan sinne kouluajalle. Harrastuksissa oli toiset kaverit, pihaleikeissä kolmannet. En ole muutamaa satunnaista viestiä lukuunottamatta varmaan pitänyt kehenkään ystävääni yhteyttä normaalin "kanssakäymisyhteisön" ulkopuolella. Lukioaikaisen tyttöporukan kanssa kyllä vietettiin myös railakkaita viikonloppuja ja reissattiinpa jopa Lissabonissa asti, mutta ne oli niitä sen porukan tapaamisia niin kuin kiltahallituksen kämppäkierrokset ovat hallitustapaamisia ja neuvolan mammaryhmän tapaamiset mammatapaamisia. Ennemmin tietyn yhteisön kuin yksilöiden välisiä kohtaamisia.

Mulla on muutamia kavereita, jotka on olleet mun elämässä pitkään. Satunnaista someseurailua lukuunottamatta saatan olla vuosia olematta missään tekemisissä näiden tyyppien kanssa ja sitten yhtäkkiä matkustaa yhden heistä luokse Brysseliin tai sopia toisen kanssa treffit Tampereelle työmatkani aikana. Yläasteaikaisen parhaustyypin kanssa käytiin katsomassa jalkapallon MM-kisoja ja heti perään EM-kisoja kaksi vuotta myöhemmin. Näiden ihmisten kanssa on helppo ja kiva olla, vaikka emme jokapäiväistä arkea toistemme kanssa jaakaan.

Silti luulen, että tosiystävyys vaatisi sitä, että elää toisen kanssa arkea ja jakaa pienetkin sattumukset. Että on säännöllisesti yhteydessä ja tietää, milloin toinen on löytänyt unelmiensa miehen, ostanut maailman hienoimman mekon tai mokannut työpalaverissa. Mutta miten ylläpitää tällaista ystävyyttä, kun on mies, 3-vuotias lapsi, kokopäivätyö ja harrastuksia? Kun kammoaa puhelimessa puhumista, ja viestien näpyttelyn sijaan käyttää harvat vapaahetkensä mieluummin itseensä. Kun on oikeastaan ihan tarpeeksi onnellinen juuri näin eikä halua tuhlata resurssejaan ainakaan yhteenkään ylimääräiseen hyvänpäiväntuttuun.

Kaikesta tästä huolimatta odotan, että jonain päivänä jossain vastaani kävelee juuri se tyyppi, jonka perään olen haikaillut. Joku, jonka kanssa on maailman luonnollisinta jakaa elämänsä.