Mä olen jostain syystä lapsesta asti ajatellut haluavani kolme lasta. Kunnes sain ensimmäiseni.
Kolmen vuoden kokemuksella voin sanoa, että lapsenkasvatus on rankkaa. Vanhemmuus ei lopu ikinä. Äitiydestä ei voi ottaa virkavapaata silloin, kun tuntuu ettei just nyt kiinnosta. Lasta ei voi laittaa kierrätykseen konmaritettujen tavaroiden mukana.
Meidän maailmassamme lapsen hankinta on yleensä tietoinen päätös. On mahdollisuus pohtia, haluaako lapsia vai eikö halua, ja toimia niiden halujen mukaisesti. Monelle lapsen saaminen on pitkäaikaisten toiveiden täyttymys.
Moni ehkä odottaa, että lapsi on puuttuva palanen, joka täydentää jonkin kolon omassa elämässä. Että lapsi tekee itsestäkin jotekin kokonaisemman ja kokonaisvaltaisesti onnellisen ihmisen. Kun pieneen ihmisenalkuun lataa tällaiset odotukset, niin ei ihme, jos todellisuus iskee avokämmennellä päin naamaa.
Väsynyt äiti soimaa itseään, kun kaikki ei olekaan täydellistä. Vanhempi tuntee huonoa omatuntoa siitä, että ei olekaan kokoajan autuaan onnellinen lapsensa kanssa. Miksi minä joskus kadun koko juttua, vaikka sen piti olla ihanaa?
Ei pitänyt. Sinä itse rakensit pilvilinnasi, sinun hormonihuuruinen, vauvakuumeinen pääsi maalaili unelmakuvia silmiesi eteen, jotta sinä lisääntyisit ja täyttäisit maan. Arvaapa huviksesi, miksi seksi on niin kivaa ja miksi vauvoilla on niin söpöt varpaat.
Sinun lapsesi tehtävä ei ole tehdä sinua onnelliseksi. Sinun lapsesi ei ole olemassa sinua varten. Sinun lapsesi tehtävä on olla, elää, kasvaa, tutkia, iloita, nauttia, onnistua, epäonnistua, rakastaa, nauraa, itkeä. Ihan niin kuin kaikkien meistä. Sinun tehtäväsi on mahdollistaa, tukea, hoitaa ja kasvattaa. Antaa mahdollisuus elämään niille, jotka ovat täällä meidän jälkeemme. Ja olla armollinen itsellesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti